Eilen oli tarkoitus mennä "aikaisin nukkumaan", jo ennaltaan olematon unirytmini kun on aivan päin p*rsettä, ja töissä ja koulussa pitäisi jaksaa käydä vielä muutama tovi (vuosi[kymmen]). Vähän kymmenen jälkeen satuin kuitenkin ottamaan käteeni Roman Schatzin "Suomesta, rakkaudella" -teoksen, ja senkin jälkeen vielä erehdyin raottamaan kantta. Ironista kyllä, tästä kirjasta tuli kirjaimellisesti "en laskenut kädestäni kertaakaan" -lukukokemus; puolitoista tuntia myöhemmin nimittäin saavutin takakannen ja heitin (nyt en kuitenkaan sananmukaisesti) Schatzin palautettavien kirjojen kassiin.

"Suomesta, rakkaudella" yrittänee olla jonkinlainen humoristinen opas suomalaisuuteen, tämän pikkukansan tapoihin ja mentaliteettiin. Ajoittain Schatzin teksti on hauskaa - ja tasaisen varmasti se on vetoavaa, koska kerronta soljuu nopeasti eteenpäin - mutta harmitti, kun törmäsin sivujen edetessä lähes jokaiseen mahdolliseen kliseeseen, joka suomalaisiin liitetään (mämmi, Nokia, joulupukki, sisu ja niin edelleen). Plussana mainittakoon kuitenkin, että jotain vähän harvinaisempiakin "lähestymistapoja" löytyi; Maamme-laulun tragikoominen historia mainittakoon yhtenä esimerkkinä.

Välillä tekstistä jäi jotenkin loukkaantunut tai epäluuloinen tunne; en ole vieläkään oikein varma, millainen Schatzin käsitys naisista pohjimmiltaan on, ja huono sitä on mennä tämän teoksen perusteella sanomaankaan, huumorista kun on kyse. Ja eiköhän sitä rapaa kaadettu miestenkin niskaan yhtä lailla, vähän eri keinoin vain.

Johann Wolfgang von Goethen runoista minulla ei ole liiemmälti sanottavaa. Otto Mannisen suomennokset lienivät alkuperäisteksteille uskollisia, mutta uskallan vahvasti epäillä, että olisin pitänyt runoista enemmän, jos olisin lukenut ne saksaksi. Lempparini on yhä "Keijujen kuningas" (suosittelen etsimään saksankielisen version ja lukemaan sen, jos vain mahdollista):

"Kuka ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä piltin on kietonut kainalohon,
syli suojan suo, syli lämmin on.

Pääs peität - mi, laps, sua peljättää?
-Isä, keijujen kuningas - etkö nää?
Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon?
-Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.

"Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
Me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo."

- Isä, kuule, etkö sa kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin?
-Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
Vain kuivissa lehvissä tuuli soi. -

"Tule pois, soma poikanen!
Tuttuaan tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kiitää ja keinuttaa,
unin tanhu ja laulu sua uinuttaa."

- Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään.
-Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin:
pajut harmaat, vanhat ne nuojuu noin.

"Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa."
-Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie? -

Isä kauhuin kannusti ratsuaan,
laps oihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on."