Eilen lukaisin, jos tämän verbin käyttö sallitaan, Kreetta Onkelin "Ilosen talon", josta kuulin pidettävän esitelmän yhdellä äikänkurssilla reilu vuosi takaperin. En kyllä kuolemaksenikaan muista, mitä mieltä kyseisen esitelmän pitäjä teoksesta tarkalleen oli, mutta "mää tykkäsin". Teemat ovat vakavia (kuolema, alkoholismi, kasvaminen, ihmissuhteet...), mutta Onkelin teksti on silti todella nopealukuista. Mustaa huumoria teoksessa on melko paljon, tai sitten tulkitsin joitain kohtia mielenvaltaisesti. Molempi parempi.
Teoksen alussa Ruutin ja Birgen isä kuolee, ja klassinen lähtötilanne äidin sekoamiselle ja alkoholiongelmille sekä kasvavien lasten murrosiän kasvukivuille on valmis. Onkeli ei mielestäni sorru liioittelemaan asioita liikaa, vaan tarina on maanläheinen; on melkein pelottavan helppoa kuvitella, että joillekin päähenkilösiskosten elämä on täyttä totta ja arkipäivää. No, joo, sitä voitaneen pitää eräänlaisena ylilyöntinä, että lähes jokainen henkilöhahmo tulee juonen edetessä listityksi; yksi vieläpä päättää ampua itsensä toiseksi viimeisessä virkkeessä. Toisaalta taas, kaikkihan me joskus kuollaan... Ehkäpä Onkeli on halunnut kärjistää päähenkilöiden kurjuutta, luoda tilanteen - tilanteita - jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan; siinä hän on kyllä onnistunut erinomaisesti.
Pari viimeistä päivää olen käyttänyt yhä enenevässä määrin kirjoittamiseen, oman tekstin tuottamiseen. 12-vuotiaana päätin kirjoittaa "menestyksekkään fantasiakertomuksen". Haave elää (tosin sana "menestyksekäs" ei ehkä enää kuvaa sitä - tappelen makuasioista lähinnä itseni kanssa), aihepiiri on vain vaihtunut, vaihtunut usein. Tuntuu, että alan pikkuhiljaa löytää Sen Jutun ja Sen Tavan, jolla kirjoittaminen omalla kohdallani sujuu parhaiten. Innostus on niin suurta, että aamukahdelta on pakko nousta ylös kirjaamaan ajatuksia paperille - vasta sitten on lupa nukahtaa.
Kommentit