maanantai, 4. helmikuu 2008

Muutoksia

Päätin erään yöllisen pähkäilyn jälkeen yhdistää tämän blogin personal-blogiini, edes säännölliseen viittaavan postaustahdin takaamiseksi. Kirjajuttuja siis jatkossa sieltä, s'il vous plaît!

maanantai, 28. tammikuu 2008

Saarikoskea ranskaksi ja suomeksi

Luin yhteen menoon Pentti Saarikosken runokokoelmat "Katselen Stalinin pään yli ulos" sekä "Où que j'aille". En voi sanoa, että olisin saanut kaiken mahdollisen irti ranskannoksesta (olen lukenut kieltä nyt hädiksi kolme lukiokurssia), mutta koska kyseessä oli laajasti Saarikosken tuotantoa kattava yhteenveto, pystyin vertailemaan "Katselen Stalinin pään yli ulos" -kokoelman alkuperäistekstejä ranskankielisiin. Lyhyehköt runot olivat myös pitkälti ymmärrettäviä melko simppelin kielensä ansiosta.

Tämä oli ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Saarikosken tuotantoon, ja sen verran positiivinen, että jatkanen siihen tutustumista myös jatkossa. Vaikka miehen runot ovat ilmeisesti keskenäänkin hyvin erilaisia - kirjoitusajankohdasta riippuen - niin ainakin "Katselen Stalinin pään yli ulos" osui ja upposi minuun lujaa. Yleisestikin pidän enemmän proosamaisista kuin perinteisen riimitellyistä runoista.

Seuraavaksi ajattelin tarttua Uuno Kailaan kokoelmaan "Uni ja kuolema". Sen rinnalla pitäisi lukea yksi espanjan oheislukemisto (helpotettua Cervantesia) ja saattaa vihdoinkin päätökseensä Naomi Kleinin "No Logo", jonka näkeminen lainakirjapinossa aiheuttaa nykyään enemmän suunmutristelua kuin huvittuneisuutta. Tekstissä ei ole vikaa, mutta minun priorisointikyvyssäni sen sijaan vielä senkin edestä.

lauantai, 26. tammikuu 2008

Vielä vähän Politkovskajasta...

Minulla ei ollut varsinaisia ennakko-odotuksia Johan Bäckmanin teoksesta "Saatana saapuu Helsinkiin": kirjoittaja on minulle tuntematon, ja ilmeisesti jotenkin kummallisesti olin onnistunut välttämään kaikki kirjaan liittyvät kirjoitukset ja mielipiteet sen ilmestymisajankohtana. Intertekstuaalinen viittaus Mihail Bulgakovin kirjaan "Saatana saapuu Moskovaan" - vaikken sitä ole edes lukenut, häpeä(kö) - oli se laukaiseva tekijä, jonka vuoksi Bäckmanin kirjaan tartuin.

Tätä teosta oli vaikea lukea. Ei siksi, että kieli olisi monimutkaista - se oli päinvastoin varsin simppeliä - vaan siksi, etten oikein missään vaiheessa osannut sanoa, olenko kirjoittajan puolella vai häntä vastaan. Oikeastaan Bäckman ei tuntunut tarjoavan sellaista "ihmistyyppiä", jonka edustajaksi olisin voinut itseni mieltää. Luultavasti tästä ristiriitatilanteesta johtuen tunsin itseni lukiessa lähinnä ärtyneeksi.

"Saatana saapuu Helsinkiin" esittelee Anna Politkovskajan murhan eräänlaisena PR-temppuna, mikäli ilmausta nyt voi tässä yhteydessä käyttää. Bäckmanin mukaan Politkovskajan kuolemaa hyödynsivät useat eri tahot kuolleen toimittajan muistosta piittaamatta. Hän muistuttaa myös useaan otteeseen, että murhasta hyötyivät - tai ainakin yrittivät hyötyä - oikeastaan kaikki muut, paitsi hän, jonka harteille koko jupakka sysättiin - Vladimir Putin. Kirjassa varsinkin Heidi Hautalaa ja hänen toimintaansa lokakuun 7. päivän 2006 jälkeen kritisoidaan ja kyseenalaistetaan voimakkaasti.

Anna Politkovskaja tuntuu olevan vain ovela aasinsilta toiseen, Bäckmanille ilmeisen tärkeään teemaan, nimittäin suomalaisten vihamieliseen Venäjä-ajatteluun, joka kirjoittajan mukaan heijastuu erinomaisesti Suomen valtamedioissa, kuten Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa. Bäckman kirjoittaakin: "Suomalaisilla ei ole vaihtoehtoisia tiedonlähteitä [HS:n ja Yleisradion lisäksi], sillä sananvapaus ei toteudu Suomessa ja kaikki mediat ovat yksipuolisen Venäjä-vastaisen hysterian kyllästämiä. Tapaus [Politkovskajan murhan aiheuttama liikehdintä] on malliesimerkki korruptoituneen länsimaisen median vallasta manipuloida ihmisiä."

En väitä, etteikö venäläisvastaista ajattelua esiintyisi Suomessa, näiltä kohdin olen Bäckmanin kanssa samaa mieltä. Luultavasti hän on myös oikeassa siinä suhteessa, että Politkovskajan murhaa hyödynnettiin asioissa, jotka eivät hänen intresseihinsä tai elämäänsä millään tapaa liittyneet. Siltikin, vaikken olekaan "Suomen ja Venäjän suhteisiin sekä Venäjän tutkimukseen erikoistunut valtiotieteiden tohtori" - kuten Bäckman, mikä todetaan heti kirjan alkulehtiöllä ja minkä vuoksi keskiverto lukija joutuu heti alkumetreillä eräänlaiseen altavastaajan asemaan - en pysty nielemään kirjoittajan tapaa kuvata Putin lähestulkoon maailman sympaattisimpana ja "tehtäväänsä liian hyvin sopivana" valtionpäämiehenä.

"Saatana saapuu Helsinkiin" onnistuu mielestäni erittäin hyvin nimenomaan negatiivisen Venäjä-kuvan saattamisessa päivänvaloon. Putinin maineenpuhdistusyrityksenä joudun kuitenkin suhtautumaan kirjaan kriittisesti. Anna Politkovskaja tuskin oli täydellinen ihminen, mutta se ei toki tarkoita, että herra Venäjän presidentti sitä olisi.

Hieman aihetta sivuten vielä yksi hymyilyttävä huomio: takakanteen kerättyjen "viisi tähteä" -arvioiden ykkösenä komeilee Jon Hellevigin suitsutus. Mieshän on kirjan kustantamon, Russia Advisory Groupin, edustaja. Toinen "arvovaltainen arvostelija" (niin ikään viisi tähteä), Henri Hirvenoja, on kirjoittajan ystävä. Ei sillä, että tämänkaltainen hyvä veli -temppu olisi mitenkään uusi, mutta ei, tälle ei voi muuta kuin hymyillä.

Lopuksi vielä mielenkiintoinen arvostelu teokseen liittyen. Sen on kirjoittanut sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos.

perjantai, 25. tammikuu 2008

Pitkiä, pitkiä lauseita Ranskasta

rakkaudesta.jpg
Valitsin Camille Laurensin "Rakkaudesta" luettavaksi puhtaasti kansikuvan perusteella. Yksi ystäväni ehtikin jo kysyä, että mitä ihmettä näen tuossa kannessa. Ei lainkaan huono kysymys; en tiedä, olenko enää itsekään varma. Luulen kuitenkin, että yksinkertaisuus ja kannessa käytetyt värit olivat avaintekijöitä (kuvasta ei näe merenvihreää, jota on kirjan päädyssä).

Esteettiset seikat sikseen, ja asiaan, eli sisältöön.

"Rakkaudesta" on hyvin pitkälti yhden ihmisen - kirjailijan alter egon Camillen - monologia. Ajoittain tuntui samalta kuin filosofian oppikirjaa lukiessa, enkä nyt välttämättä sano tätä huonossa mielessä. Camille pohtii rakkautta niin monesta eri aspektista, että lukijalta menee välillä silmät ristiin. "Mistä se nyt vielä tämänkin keksi vetää tähän mukaan?"

Teosta vaikeuttavat lukuisat henkilönimet, jotka kaiken lisäksi ovat aivan toistensa kaltaisia (vrt. Marcel - Marcelle). Yritin lukea niin keskittyneesti kuin mahdollista (sillä kirjat, jotka sitä vaativat, tunnistaa yleensä hyvin nopeasti, ja "Rakkaudesta" on ehdottomasti yksi niistä), mutta siltikin jouduin välillä selaamaan sivuja taaksepäin tarkistaakseni, kuka onkaan tämä salaperäinen Jacques, joka yhtäkkiä ilmestyy takaisin kuvaan.

Laurensin kirjoitustyyli on kaunis, ja se onkin mielestäni teoksen suurin ansio. Lukijana minua kuitenkin häiritsi tieto siitä, että kirjailija kuvaa Camillen kautta omaa elämäänsä. Välillä jutut tuntuivat niin uskomattomilta, että sitä alkoi pakostakin epäillä niiden todenperäisyyttä - pitäisikö tätä lukea faktana, fiktiona vai jonakin siltä väliltä?

Lainaus: "Mistä tulee rakkaus minussa, mikä on sen muoto? Jos haluaisin vastata tähän kysymykseen tänään - on aivan tavallinen ilta, on pimeää, Julien ja Alice nukkuvat - jos on mahdollista vastata siihen, sanoisin näin: rakkauden muoto minussa on päällekkäinen, sen kerrostumat ovat kuin päällekkäisiä sivuja - rakkaus on kokoelmakirja, tekstiä tekstin päällä, markiisi de Sade Racinen alla, enemmänkin geologiaa kuin genealogiaa, sanojen ja kuvien kerrostumia, ajan ja salaisuuksien kerroksia, ne peittävät toinen toisensa ja lepäävät toisiaan vasten, ne sulautuvat yhteen ja kasvavat, La Rochefoucauld Géraldyn runojen alla, sarkayöpaidat silkkialusvaatteiden alla, lippalakki minkkihatun alla, kuolleet lapset elävien alla, nimi toisen alla - rakkaus on hiekkaan kirjoitettu kirja, käsikirjoitus, joka on kirjoitettu sata kertaa uudestaan, jonka pois pyyhkiytyneitä rivejä eivät enää pysty lukemaan kuin niiden kirjoittajat, vaatimattomia hieroglyfeja, jotka ovat tutkijoille, oppineille, uteliaille ja sinisukille pyhiä, kieli, joka on samalla tuttu ja tuntematon, jota puhuttiin ennen ja kauan sitten, ja josta kirjoitetaan romaaneja kuin sanakirjoja murteesta, joka kuolee pian."

tiistai, 22. tammikuu 2008

Kieliä!

Camille Laurensin "Rakkaudesta" etenee hitaasti mutta varmasti. Päätin kuitenkin hehkuttaa hiukan erittäin onnistunutta kirjastoreissua, josta joudun yllättäen kiittämään isääni, joka tarvitsi sieltä jotakin matkalukemista. Kirjastossa puoliksi asuvaa tytärtä on hyvä käyttää kuriirina...

Kuitenkin, vietin hyvän tovin espanjan ja saksan kielten hyllyköiden edessä ja löysin vaikka mitä mukavaa, kuten kattavahkon tuntuisen espanjan kieliopin, tavallisimpien verbien taivutusluettelot, ajankohtaissanaston ja saksan prepositio- sekä kielioppikirjat ja saksa/suomi-leksikologiaa. Vad kul.

Johan Bäckmanin "Saatana saapuu Helsinkiin" oli myös palautunut hyllyyn, joten nappasin senkin vielä mukaan. Ehm, joo, menin tosiaan hakemaan yhtä kirjaa.

Parasta oli kuitenkin Helsinkin yliopiston pääsykoekirjan bongaaminen. Kuunnelkaapa tätä!

"Puhutun kielen peräkkäisiä (lineaarisia) yksiköitä, äänteitä tai foneemeja, kutsutaan myös segmentaalisiksi yksiköiksi. Suprasegmentaaleja eli kielen prosodisia ilmiöitä ovat sanan ja lauseen paino (aksentti) ja korko (tooni ja intonaatio) sekä lauserytmi ja tauotus ynnä muut rajailmiöt, joilla on myös yhteyksiä puhenopeuteen, puheen kovuuteen ym. ns. paralingvistisiin ilmiöihin."
- Hakkarainen, Kohvakka, Kärnä, Päivänsalo: Saksan kielestä ja kulttuurista

Heh, 20 viikkoa aikaa tehdä itsestäni sinut tuon kanssa. Eiköhän se tästä.