Kolme päivää, kolme romaania. En millään pysty kirjoittamaan tänne jokaisesta lukemastani kirjasta, en ainakaan nyt. Jos tekisin tätä kokopäivätyökseni, niin sitten ehkä, mutta kun kyseessä on (lähes fanaattinen) harrastus, täytyy asia jättää sikseen.

Olen yrittänyt saada 7- ja 9-vuotiaat pikkusiskoni innostumaan lukemisesta, ja tällä hetkellä näyttää todella hyvältä; nuoremmalle haettiin tänään kirjastokortti (voi sitä kasvoilta säteilevää riemua, kun "Mikko Mallikkaita" sai lainata omalla kortilla!), ja vanhempi lukaisi Astrid Lindgrenin "Ronja, ryövärintyttären" kahdessa päivässä. Vad kul.

Lastenosastoa katsastaessamme silmiin osui hylly, joka oli täynnä Tuija Lehtisen romaaneja. Luin koko Mirkka-sarjan joskus ala- ja yläasteen taitteessa, mutta Lauroihin en koskenut koskaan - tai sitten olen vain unohtanut asian. No, kuitenkin, muistin Lehtisen teokset nopealukuisiksi, joten päätin lainata yhden iltalukemiseksi: uhrikseni joutui "Laura, ystäväni".

Romaani on nopealukuinen, joo, mutta voi jeesus, millaisen kolauksen yltiöpositiivinen kuvani Tuija Lehtisen teksteistä kokikaan! Se, että päähenkilö on kaimani, saattoi osaltaan vaikuttaa lukukokemukseen: en pidä mitenkään erityisen paljon siitä, että päähenkilöllä on sama nimi kuin itselläni - silloin sitä tahtomattaankin sortuu välillä ajattelemaan, että kirjailija yrittää maalata kuvaa minusta, vaikkei se tietenkään ole niin. Lukemista se kuitenkin häiritsee.

"Laura, ystäväni" -romaanin Laura on supertäydellinen ysiluokkalainen, jolta luonnistuu kaikki kilpatanssista ihmissuhdesotkujen selvittämiseen. Kun Laura piipahtaa erään helsinkiläisen radioaseman studiolla, hänelle tarjotaan heti ovella kesätöitä samasta puljusta. Huippurealistista? Jep. Ainakin neljä eri poikaa juoksee tytön perässä romaanin alle 200 sivun aikana, ja kaikki, mikä ensin näyttää menevän pieleen (kuten ystävyyssuhde parhaan kaverin kanssa) korjaantuu kyllä ennalleen.

Tietysti romaaneissa täytyy tapahtua jotakin, eihän niitä jaksaisi muuten kukaan lukea. Lehtisen luoma Laura on kuitenkin niin sliipatun oloinen, että sitä lähinnä tuhahtelee lukiessaan. Muistelen aikoinaan lopettaneeni Carolyn Keenen "Neiti Etsivien" lukemisen samasta syystä; Paula Drew on liian täydellinen ollakseen inhimillinen.

Lisäksi Lehtisen romaania lukiessa kävi useaan kertaan mielessä, että "mähän olen lukenut melkein samat asiat jo joskus aikaisemmin". Mirkka-kirjoissa pakerrettiin lähes samanlaisten ongelmien ympärillä. Ai niin, ja vielä: kirjan "ongelmanuoret" pukeutuvat tietysti mustaan, "hengaavat ostarilla" ja selvittelevät välejään nyrkein. Kuinka omaperäistä! Tai ehkä olen vain kasvanut ulos kohderyhmästä - 13-vuotiaana tämäntyyppinen kirjallisuus osui ja upposi, upposi syvälle.

Eilen luin loppuun Hanne Ørstavikin romaanin "Yhtä totta kuin olen todellinen" ja taisin rakastua, joskaan en päähenkilöön, vaan siihen, miten Ørstavik käyttää sanoja ja maalaa mielikuvia. Ihan uskomatonta ja uskomattoman ihanaa.

"Yhtä totta kuin todellinen" kertoo Johannesta, parikymppisestä yliopisto-opiskelijasta, joka elää äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde on kuluttava ja uuvuttava; Johanne ei osaa räpistellä siitä irti. Sitten hän tapaa Ivarin, joka on parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut. Valitettavasti Johannen äiti ei ole aivan samaa mieltä tyttärensä kanssa.

Teoksen takakannessa lukee osuvasti "Ørstavik ei kliseitä kumartele", ja todellakin: en joutunut kertaakaan kauhistelemaan loppuunkulutettua sanontaa, sanaparia tai epäsopivaa sanavalintaa. Tuntui, että jokainen sana oli juuri siellä, missä sen odotettiinkin olevan. Teos rakentuu takaumien ja nykyhetken sekoittamisen varaan - onnistuneesti. Olisivatpa kaikki romaanit yhtä täyteläisiä kuin tämä.

Tänään taidan keskittyä lukemaan Sterniä ja El Paísia, tosin nettilehtien sijaan ihan paperisia versioita. Viikonloppu tullee olemaan koulupainotteinen (koputa puuta), maanantaina kun on ties minkä palautettavan esseen ja Yo-harjoituksen deadline. Huh-hei, enää muutama päivä lukiota jäljellä!