Valitsin Camille Laurensin "Rakkaudesta" luettavaksi puhtaasti kansikuvan perusteella. Yksi ystäväni ehtikin jo kysyä, että mitä ihmettä näen tuossa kannessa. Ei lainkaan huono kysymys; en tiedä, olenko enää itsekään varma. Luulen kuitenkin, että yksinkertaisuus ja kannessa käytetyt värit olivat avaintekijöitä (kuvasta ei näe merenvihreää, jota on kirjan päädyssä).

Esteettiset seikat sikseen, ja asiaan, eli sisältöön.

"Rakkaudesta" on hyvin pitkälti yhden ihmisen - kirjailijan alter egon Camillen - monologia. Ajoittain tuntui samalta kuin filosofian oppikirjaa lukiessa, enkä nyt välttämättä sano tätä huonossa mielessä. Camille pohtii rakkautta niin monesta eri aspektista, että lukijalta menee välillä silmät ristiin. "Mistä se nyt vielä tämänkin keksi vetää tähän mukaan?"

Teosta vaikeuttavat lukuisat henkilönimet, jotka kaiken lisäksi ovat aivan toistensa kaltaisia (vrt. Marcel - Marcelle). Yritin lukea niin keskittyneesti kuin mahdollista (sillä kirjat, jotka sitä vaativat, tunnistaa yleensä hyvin nopeasti, ja "Rakkaudesta" on ehdottomasti yksi niistä), mutta siltikin jouduin välillä selaamaan sivuja taaksepäin tarkistaakseni, kuka onkaan tämä salaperäinen Jacques, joka yhtäkkiä ilmestyy takaisin kuvaan.

Laurensin kirjoitustyyli on kaunis, ja se onkin mielestäni teoksen suurin ansio. Lukijana minua kuitenkin häiritsi tieto siitä, että kirjailija kuvaa Camillen kautta omaa elämäänsä. Välillä jutut tuntuivat niin uskomattomilta, että sitä alkoi pakostakin epäillä niiden todenperäisyyttä - pitäisikö tätä lukea faktana, fiktiona vai jonakin siltä väliltä?

Lainaus: "Mistä tulee rakkaus minussa, mikä on sen muoto? Jos haluaisin vastata tähän kysymykseen tänään - on aivan tavallinen ilta, on pimeää, Julien ja Alice nukkuvat - jos on mahdollista vastata siihen, sanoisin näin: rakkauden muoto minussa on päällekkäinen, sen kerrostumat ovat kuin päällekkäisiä sivuja - rakkaus on kokoelmakirja, tekstiä tekstin päällä, markiisi de Sade Racinen alla, enemmänkin geologiaa kuin genealogiaa, sanojen ja kuvien kerrostumia, ajan ja salaisuuksien kerroksia, ne peittävät toinen toisensa ja lepäävät toisiaan vasten, ne sulautuvat yhteen ja kasvavat, La Rochefoucauld Géraldyn runojen alla, sarkayöpaidat silkkialusvaatteiden alla, lippalakki minkkihatun alla, kuolleet lapset elävien alla, nimi toisen alla - rakkaus on hiekkaan kirjoitettu kirja, käsikirjoitus, joka on kirjoitettu sata kertaa uudestaan, jonka pois pyyhkiytyneitä rivejä eivät enää pysty lukemaan kuin niiden kirjoittajat, vaatimattomia hieroglyfeja, jotka ovat tutkijoille, oppineille, uteliaille ja sinisukille pyhiä, kieli, joka on samalla tuttu ja tuntematon, jota puhuttiin ennen ja kauan sitten, ja josta kirjoitetaan romaaneja kuin sanakirjoja murteesta, joka kuolee pian."