Luin lähes yhteen menoon sekä Virginia Woolfin "Majakan" että Regina Raskin "Jos rehellisiä ollaan". Naisten kirjoitustapa on niin erilainen, että teosten välille syntynyt kontrasti oli aika vahva; Woolf maalaa kuvia ajatusten, pienten asioiden ts. tajunnanvirran kautta, kun taas Rask suosii huomattavasti enemmän konkreettista kuvausta, kertoo henkilöiden hiustenvärin ja taustat suorina faktoina. Luultavasti juuri tästä syystä Rask oli erittäin helppo- ja nopealukuista; Woolf vaati enemmän keskittymistä ja omaa ajatuksenjuoksua.

Pidin "Majakasta", joskaan en yhtä paljon kuin "Mrs. Dallowaysta". Hulluinta on, etten ole ihan varma, miksi näin. Luulen samaistuneeni enemmän "Mrs. Dallowayn" tarinakehykseen, niihin hahmoihin ja heidän tekemisiinsä. "Majakka" perustuu nykyhetken ja menneisyyden sekoittamiseen ja takaumilla leikkimiseen, ja harmittaa niin vietävästi, kun viimeisen virkkeen luettuani päällimmäiseksi jäi tunne siitä, että teos ei täydessä kokonaisuudessaan aukeutunut minulle. Hieman samantyyppinen reaktio kuin Franz Kafkan "Oikeusjutun" jälkeen. Olen alkanut ymmärtää sitä vasta nyt, vuosia lukemisen jälkeen. Pitäisi varmaan lukea uudestaankin.

Suosikkihahmokseni "Majakasta" kohosi Lily Briscoe, jossa tunnistin vähän itseäni - ainakin halusin tunnistaa. Vaikken minä kylläkään maalaa mitään vapaaehtoisesti, toisin kuin Lily, mutta sen sijaan me pyörittelemme samantyyppisiä asioita, osin täysin merkityksettömiäkin, mielessämme. Ehkä olemme sosiaalisestikin samantyyppisiä, mutta olen ehkä vielä liian nuori vahvistamaan asiaa; Lily sentään on jo yli neljänkymmenen.

"Jos rehellisiä ollaan" vaikutti ns. helpolta teokselta jo siinä vaiheessa, kun summamutikassa valitsin sen kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä, enkä joutunut pyörtämään ensivaikutelmaani missään vaiheessa. Teos kertoo kahden serkuksen tapaamisesta kahdenkymmenen hiljaisen vuoden jälkeen. Ehkä hieman klassisenkin asetelman mukaisesti toinen serkuksista, Orvokki, on perustanut perheen, saanut lapsen ja viettänyt viikonloput kesämökillä, kun taas Sirkka on viettänyt melko vapaamielistä elämää laivakokkina.

Pelkäsin aluksi, että näistä lähtöasetelmista päädytään näennäisen onnelliseen loppuun, jolloin Sirkasta ja Orvokista tulee mitä parhaimmat ystävykset, ja molemmat "sattuvat" löytämään itselleen miesseuralaiset (Orvokki on jäänyt tarinan alussa leskeksi). Happily ever after. Näitä on nimittäin nähty, kuultu ja varsinkin luettu ihan liikaa.

Naisten välistä ystävystymistä tuskin voitiin välttää, mutta onneksi miesseikkailut jätetään väliin. Koirapuiston Manu aka Tuomas tosin saa Orvokin sydämen läpättämään, vaikkei sitä nyt (onneksi) suoraan sanotakaan. Rask ei ole pilannut loppua sokerisella romanssinpoikasella, vaan jättää sen ikään kuin leijumaan ilmaan. Olkoon sitten niin. Sirkan itsepäinen ja itsenäinen hahmo sulaa loppua kohti hänen purkaessaan (yllättävää kyllä) lapsuutensa liittyviä traumoja ja epätietoisuutta, mutta sulaminen ei onneksi kiihdy vuolaana virtaavaksi joeksi. Kohtuullisuus ennen kaikkea, tai koko tarina on pilalla. Kaikeksi onneksi Rask on tuntunut tajuavan sen.

Koska Raskin päähenkilöt ovat neljänkympin rajapyykin ylittäneitä naisia, oma lukijapositioni vaikutti luultavasti melko vahvasti siihen, millainen tunnelma minulle teoksesta jäi. Melko taajaan viljellyt vitsit saivat lähinnä vain hymähtelemään; jotakuta toista samat jutut olisivat voineet ihan hyvin itkettää.

"- Oletko sinä naimisissa, Orvokki kysyi
- Minäkö. Älä unta näe. Minä en koskaan pystyisi luottamaan yhteenkään mieheen sataprosenttisesti. Laivoilla oppii yhtä ja toista.
- Ei rakkaudessa ole satoja prosentteja, Orvokki sanoi. - Niitä ei ole kuin diktatuurivaltioiden vaalituloksissa."

"Jos rehellisiä ollaan" on mielestäni "perusproosaa", sellaista, jota on hyvä lukea silloin, kun ei oikein jaksaisi keskittyä jokaisella aivosolullaan miettimään, että mitähän toikin liitepartikkeli tuossa sanan perässä nyt oikein viestittää. Mielipiteeni Virginia Woolfista on täysin puolueellinen, ja suosittelen varauksetta kaikkia hänen teoksiaan; jopa niitä, joita en ole (vielä) itsekään lukenut.

Seuraavaksi vuorossa aimo annos saksalaisuutta, joskin Jane Blackmoren "Der letzte Coup" on käännetty englannista saksaan, ja Johann Wolfgang von Goethen runot ovat silkkoja suomennoksia. Siitäkin huolimatta.