Tämä oli ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Saarikosken tuotantoon, ja sen verran positiivinen, että jatkanen siihen tutustumista myös jatkossa. Vaikka miehen runot ovat ilmeisesti keskenäänkin hyvin erilaisia - kirjoitusajankohdasta riippuen - niin ainakin "Katselen Stalinin pään yli ulos" osui ja upposi minuun lujaa. Yleisestikin pidän enemmän proosamaisista kuin perinteisen riimitellyistä runoista.

Seuraavaksi ajattelin tarttua Uuno Kailaan kokoelmaan "Uni ja kuolema". Sen rinnalla pitäisi lukea yksi espanjan oheislukemisto (helpotettua Cervantesia) ja saattaa vihdoinkin päätökseensä Naomi Kleinin "No Logo", jonka näkeminen lainakirjapinossa aiheuttaa nykyään enemmän suunmutristelua kuin huvittuneisuutta. Tekstissä ei ole vikaa, mutta minun priorisointikyvyssäni sen sijaan vielä senkin edestä.

Tätä teosta oli vaikea lukea. Ei siksi, että kieli olisi monimutkaista - se oli päinvastoin varsin simppeliä - vaan siksi, etten oikein missään vaiheessa osannut sanoa, olenko kirjoittajan puolella vai häntä vastaan. Oikeastaan Bäckman ei tuntunut tarjoavan sellaista "ihmistyyppiä", jonka edustajaksi olisin voinut itseni mieltää. Luultavasti tästä ristiriitatilanteesta johtuen tunsin itseni lukiessa lähinnä ärtyneeksi.

"Saatana saapuu Helsinkiin" esittelee Anna Politkovskajan murhan eräänlaisena PR-temppuna, mikäli ilmausta nyt voi tässä yhteydessä käyttää. Bäckmanin mukaan Politkovskajan kuolemaa hyödynsivät useat eri tahot kuolleen toimittajan muistosta piittaamatta. Hän muistuttaa myös useaan otteeseen, että murhasta hyötyivät - tai ainakin yrittivät hyötyä - oikeastaan kaikki muut, paitsi hän, jonka harteille koko jupakka sysättiin - Vladimir Putin. Kirjassa varsinkin Heidi Hautalaa ja hänen toimintaansa lokakuun 7. päivän 2006 jälkeen kritisoidaan ja kyseenalaistetaan voimakkaasti.

Anna Politkovskaja tuntuu olevan vain ovela aasinsilta toiseen, Bäckmanille ilmeisen tärkeään teemaan, nimittäin suomalaisten vihamieliseen Venäjä-ajatteluun, joka kirjoittajan mukaan heijastuu erinomaisesti Suomen valtamedioissa, kuten Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa. Bäckman kirjoittaakin: "Suomalaisilla ei ole vaihtoehtoisia tiedonlähteitä [HS:n ja Yleisradion lisäksi], sillä sananvapaus ei toteudu Suomessa ja kaikki mediat ovat yksipuolisen Venäjä-vastaisen hysterian kyllästämiä. Tapaus [Politkovskajan murhan aiheuttama liikehdintä] on malliesimerkki korruptoituneen länsimaisen median vallasta manipuloida ihmisiä."

En väitä, etteikö venäläisvastaista ajattelua esiintyisi Suomessa, näiltä kohdin olen Bäckmanin kanssa samaa mieltä. Luultavasti hän on myös oikeassa siinä suhteessa, että Politkovskajan murhaa hyödynnettiin asioissa, jotka eivät hänen intresseihinsä tai elämäänsä millään tapaa liittyneet. Siltikin, vaikken olekaan "Suomen ja Venäjän suhteisiin sekä Venäjän tutkimukseen erikoistunut valtiotieteiden tohtori" - kuten Bäckman, mikä todetaan heti kirjan alkulehtiöllä ja minkä vuoksi keskiverto lukija joutuu heti alkumetreillä eräänlaiseen altavastaajan asemaan - en pysty nielemään kirjoittajan tapaa kuvata Putin lähestulkoon maailman sympaattisimpana ja "tehtäväänsä liian hyvin sopivana" valtionpäämiehenä.

"Saatana saapuu Helsinkiin" onnistuu mielestäni erittäin hyvin nimenomaan negatiivisen Venäjä-kuvan saattamisessa päivänvaloon. Putinin maineenpuhdistusyrityksenä joudun kuitenkin suhtautumaan kirjaan kriittisesti. Anna Politkovskaja tuskin oli täydellinen ihminen, mutta se ei toki tarkoita, että herra Venäjän presidentti sitä olisi.

Hieman aihetta sivuten vielä yksi hymyilyttävä huomio: takakanteen kerättyjen "viisi tähteä" -arvioiden ykkösenä komeilee Jon Hellevigin suitsutus. Mieshän on kirjan kustantamon, Russia Advisory Groupin, edustaja. Toinen "arvovaltainen arvostelija" (niin ikään viisi tähteä), Henri Hirvenoja, on kirjoittajan ystävä. Ei sillä, että tämänkaltainen hyvä veli -temppu olisi mitenkään uusi, mutta ei, tälle ei voi muuta kuin hymyillä.

Lopuksi vielä mielenkiintoinen arvostelu teokseen liittyen. Sen on kirjoittanut sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos.

Esteettiset seikat sikseen, ja asiaan, eli sisältöön.

"Rakkaudesta" on hyvin pitkälti yhden ihmisen - kirjailijan alter egon Camillen - monologia. Ajoittain tuntui samalta kuin filosofian oppikirjaa lukiessa, enkä nyt välttämättä sano tätä huonossa mielessä. Camille pohtii rakkautta niin monesta eri aspektista, että lukijalta menee välillä silmät ristiin. "Mistä se nyt vielä tämänkin keksi vetää tähän mukaan?"

Teosta vaikeuttavat lukuisat henkilönimet, jotka kaiken lisäksi ovat aivan toistensa kaltaisia (vrt. Marcel - Marcelle). Yritin lukea niin keskittyneesti kuin mahdollista (sillä kirjat, jotka sitä vaativat, tunnistaa yleensä hyvin nopeasti, ja "Rakkaudesta" on ehdottomasti yksi niistä), mutta siltikin jouduin välillä selaamaan sivuja taaksepäin tarkistaakseni, kuka onkaan tämä salaperäinen Jacques, joka yhtäkkiä ilmestyy takaisin kuvaan.

Laurensin kirjoitustyyli on kaunis, ja se onkin mielestäni teoksen suurin ansio. Lukijana minua kuitenkin häiritsi tieto siitä, että kirjailija kuvaa Camillen kautta omaa elämäänsä. Välillä jutut tuntuivat niin uskomattomilta, että sitä alkoi pakostakin epäillä niiden todenperäisyyttä - pitäisikö tätä lukea faktana, fiktiona vai jonakin siltä väliltä?

Lainaus: "Mistä tulee rakkaus minussa, mikä on sen muoto? Jos haluaisin vastata tähän kysymykseen tänään - on aivan tavallinen ilta, on pimeää, Julien ja Alice nukkuvat - jos on mahdollista vastata siihen, sanoisin näin: rakkauden muoto minussa on päällekkäinen, sen kerrostumat ovat kuin päällekkäisiä sivuja - rakkaus on kokoelmakirja, tekstiä tekstin päällä, markiisi de Sade Racinen alla, enemmänkin geologiaa kuin genealogiaa, sanojen ja kuvien kerrostumia, ajan ja salaisuuksien kerroksia, ne peittävät toinen toisensa ja lepäävät toisiaan vasten, ne sulautuvat yhteen ja kasvavat, La Rochefoucauld Géraldyn runojen alla, sarkayöpaidat silkkialusvaatteiden alla, lippalakki minkkihatun alla, kuolleet lapset elävien alla, nimi toisen alla - rakkaus on hiekkaan kirjoitettu kirja, käsikirjoitus, joka on kirjoitettu sata kertaa uudestaan, jonka pois pyyhkiytyneitä rivejä eivät enää pysty lukemaan kuin niiden kirjoittajat, vaatimattomia hieroglyfeja, jotka ovat tutkijoille, oppineille, uteliaille ja sinisukille pyhiä, kieli, joka on samalla tuttu ja tuntematon, jota puhuttiin ennen ja kauan sitten, ja josta kirjoitetaan romaaneja kuin sanakirjoja murteesta, joka kuolee pian."

Kuitenkin, vietin hyvän tovin espanjan ja saksan kielten hyllyköiden edessä ja löysin vaikka mitä mukavaa, kuten kattavahkon tuntuisen espanjan kieliopin, tavallisimpien verbien taivutusluettelot, ajankohtaissanaston ja saksan prepositio- sekä kielioppikirjat ja saksa/suomi-leksikologiaa. Vad kul.

Johan Bäckmanin "Saatana saapuu Helsinkiin" oli myös palautunut hyllyyn, joten nappasin senkin vielä mukaan. Ehm, joo, menin tosiaan hakemaan yhtä kirjaa.

Parasta oli kuitenkin Helsinkin yliopiston pääsykoekirjan bongaaminen. Kuunnelkaapa tätä!

"Puhutun kielen peräkkäisiä (lineaarisia) yksiköitä, äänteitä tai foneemeja, kutsutaan myös segmentaalisiksi yksiköiksi. Suprasegmentaaleja eli kielen prosodisia ilmiöitä ovat sanan ja lauseen paino (aksentti) ja korko (tooni ja intonaatio) sekä lauserytmi ja tauotus ynnä muut rajailmiöt, joilla on myös yhteyksiä puhenopeuteen, puheen kovuuteen ym. ns. paralingvistisiin ilmiöihin."
- Hakkarainen, Kohvakka, Kärnä, Päivänsalo: Saksan kielestä ja kulttuurista

Heh, 20 viikkoa aikaa tehdä itsestäni sinut tuon kanssa. Eiköhän se tästä.

Lastenosastoa katsastaessamme silmiin osui hylly, joka oli täynnä Tuija Lehtisen romaaneja. Luin koko Mirkka-sarjan joskus ala- ja yläasteen taitteessa, mutta Lauroihin en koskenut koskaan - tai sitten olen vain unohtanut asian. No, kuitenkin, muistin Lehtisen teokset nopealukuisiksi, joten päätin lainata yhden iltalukemiseksi: uhrikseni joutui "Laura, ystäväni".

Romaani on nopealukuinen, joo, mutta voi jeesus, millaisen kolauksen yltiöpositiivinen kuvani Tuija Lehtisen teksteistä kokikaan! Se, että päähenkilö on kaimani, saattoi osaltaan vaikuttaa lukukokemukseen: en pidä mitenkään erityisen paljon siitä, että päähenkilöllä on sama nimi kuin itselläni - silloin sitä tahtomattaankin sortuu välillä ajattelemaan, että kirjailija yrittää maalata kuvaa minusta, vaikkei se tietenkään ole niin. Lukemista se kuitenkin häiritsee.

"Laura, ystäväni" -romaanin Laura on supertäydellinen ysiluokkalainen, jolta luonnistuu kaikki kilpatanssista ihmissuhdesotkujen selvittämiseen. Kun Laura piipahtaa erään helsinkiläisen radioaseman studiolla, hänelle tarjotaan heti ovella kesätöitä samasta puljusta. Huippurealistista? Jep. Ainakin neljä eri poikaa juoksee tytön perässä romaanin alle 200 sivun aikana, ja kaikki, mikä ensin näyttää menevän pieleen (kuten ystävyyssuhde parhaan kaverin kanssa) korjaantuu kyllä ennalleen.

Tietysti romaaneissa täytyy tapahtua jotakin, eihän niitä jaksaisi muuten kukaan lukea. Lehtisen luoma Laura on kuitenkin niin sliipatun oloinen, että sitä lähinnä tuhahtelee lukiessaan. Muistelen aikoinaan lopettaneeni Carolyn Keenen "Neiti Etsivien" lukemisen samasta syystä; Paula Drew on liian täydellinen ollakseen inhimillinen.

Lisäksi Lehtisen romaania lukiessa kävi useaan kertaan mielessä, että "mähän olen lukenut melkein samat asiat jo joskus aikaisemmin". Mirkka-kirjoissa pakerrettiin lähes samanlaisten ongelmien ympärillä. Ai niin, ja vielä: kirjan "ongelmanuoret" pukeutuvat tietysti mustaan, "hengaavat ostarilla" ja selvittelevät välejään nyrkein. Kuinka omaperäistä! Tai ehkä olen vain kasvanut ulos kohderyhmästä - 13-vuotiaana tämäntyyppinen kirjallisuus osui ja upposi, upposi syvälle.

Eilen luin loppuun Hanne Ørstavikin romaanin "Yhtä totta kuin olen todellinen" ja taisin rakastua, joskaan en päähenkilöön, vaan siihen, miten Ørstavik käyttää sanoja ja maalaa mielikuvia. Ihan uskomatonta ja uskomattoman ihanaa.

"Yhtä totta kuin todellinen" kertoo Johannesta, parikymppisestä yliopisto-opiskelijasta, joka elää äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde on kuluttava ja uuvuttava; Johanne ei osaa räpistellä siitä irti. Sitten hän tapaa Ivarin, joka on parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut. Valitettavasti Johannen äiti ei ole aivan samaa mieltä tyttärensä kanssa.

Teoksen takakannessa lukee osuvasti "Ørstavik ei kliseitä kumartele", ja todellakin: en joutunut kertaakaan kauhistelemaan loppuunkulutettua sanontaa, sanaparia tai epäsopivaa sanavalintaa. Tuntui, että jokainen sana oli juuri siellä, missä sen odotettiinkin olevan. Teos rakentuu takaumien ja nykyhetken sekoittamisen varaan - onnistuneesti. Olisivatpa kaikki romaanit yhtä täyteläisiä kuin tämä.

Tänään taidan keskittyä lukemaan Sterniä ja El Paísia, tosin nettilehtien sijaan ihan paperisia versioita. Viikonloppu tullee olemaan koulupainotteinen (koputa puuta), maanantaina kun on ties minkä palautettavan esseen ja Yo-harjoituksen deadline. Huh-hei, enää muutama päivä lukiota jäljellä!

Teoksen alussa Ruutin ja Birgen isä kuolee, ja klassinen lähtötilanne äidin sekoamiselle ja alkoholiongelmille sekä kasvavien lasten murrosiän kasvukivuille on valmis. Onkeli ei mielestäni sorru liioittelemaan asioita liikaa, vaan tarina on maanläheinen; on melkein pelottavan helppoa kuvitella, että joillekin päähenkilösiskosten elämä on täyttä totta ja arkipäivää. No, joo, sitä voitaneen pitää eräänlaisena ylilyöntinä, että lähes jokainen henkilöhahmo tulee juonen edetessä listityksi; yksi vieläpä päättää ampua itsensä toiseksi viimeisessä virkkeessä. Toisaalta taas, kaikkihan me joskus kuollaan... Ehkäpä Onkeli on halunnut kärjistää päähenkilöiden kurjuutta, luoda tilanteen - tilanteita - jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan; siinä hän on kyllä onnistunut erinomaisesti.

Pari viimeistä päivää olen käyttänyt yhä enenevässä määrin kirjoittamiseen, oman tekstin tuottamiseen. 12-vuotiaana päätin kirjoittaa "menestyksekkään fantasiakertomuksen". Haave elää (tosin sana "menestyksekäs" ei ehkä enää kuvaa sitä - tappelen makuasioista lähinnä itseni kanssa), aihepiiri on vain vaihtunut, vaihtunut usein. Tuntuu, että alan pikkuhiljaa löytää Sen Jutun ja Sen Tavan, jolla kirjoittaminen omalla kohdallani sujuu parhaiten. Innostus on niin suurta, että aamukahdelta on pakko nousta ylös kirjaamaan ajatuksia paperille - vasta sitten on lupa nukahtaa.

Harmikseni - tai ilokseni - "Kissa ja hiiri" osoittautui kuitenkin jopa niin hyväksi, että olen valmis liittämään sen suosikkikirjojeni joukkoon. Todella! Grassin tapa kertoa on kauniin eleetön; sanat kertovat ikään kuin kaksinkertaisen - kirjaimellisen, mutta samanaikaisesti myös monitulkintaisen sanattoman - tarinan.

Erityisen paljon pidin teoksen nimimotiivista, kissa ja hiiri. Molemmat eläimet kulkevat läpi koko tarinan, milloin elävinä, milloin jonakin elottomana. Päähenkilön, Joachim Mahlken, ja kertojan tarinat nivoutuvat kerronnan edetessä yhä tiiviimmin yhteen, ja kissa ja hiiri linkittyvät kokonaisuuteen aukottomasti. Joihinkin henkilöhahmoihin sitä vain samastuu, Mahlke on omalla tavallaan yksi heistä.

"Kissan ja hiiren" punainen lanka kulkee siis Joachim Mahlken tiessä lyseolaispojasta sotasankariksi sekä rautaristin kantajaksi, aina verhottuun loppuun asti. Mielestäni tärkeämpi juonikehys juoksee kuitenkin henkilöhahmojen päiden sisällä, näiden liikkeissä ja teoissa, siinä, mitä ja miten henkilöt kertovat toisistaan. Grass on onnistunut luomaan kerronnallaan maailman, jonne tekstiä lukiessaan luulee hetken itsekin kuuluvansa.

Lainaus: "Mahlke Suurella oli kuitenkin muita suunnitelmia ja hän toteutti ne. Sillä jos Mahlke olisi kätkenyt helyn kannen alle; tai mikä vielä pahempaa, jollen koskaan olisi ystävystynyt Mahlkeen; tai kaikkein parasta, sekä että: kapine poissa, radistihytissä, minä vain höllästi Mahlkeen sidoksissa, uteliaisuudesta, myös siksi että olimme samalla luokalla - siinä tapauksessa minun ei nyt olisi pakko kirjoittaa, minun ei tarvitsisi sanoa pater Albanille: "Oliko minun syyni, että Mahlke myöhemmin..." - mutta minä kirjoitan, sillä tämä juttu on saatava pois päiväjärjestyksestä."

Scrapbooking on mielestäni ennen kaikkea visuaalinen harrastus - sen takia olikin hieman kummallista, että lähes puolet Jokipaltion toimittamasta "oppaasta" oli silkkaa tekstiä. Kaikeksi pahaksi huonoa tekstiä. Lukijana minusta tuntui, että joku yrittää nyt vedättää pahasti - kieli oli todella kangertelevaa, ja olen melko varma, että suomen kielen proffat olisivat itkeneet lukiessaan. Samoja asioita toistettiin, mitä nyt sanajärjestystä oli hieman muutettu, jotta saatiin jokin poikkeama "uuden" ja edellisen kappaleen välille.

"Nyt skräpätään!" sisältää myös "pari todella hyvää vinkkiä"; tee-se-itse-paperi sekä pienen kirjasen sitominen. Ensiksi mainittu saattaisi kirjan pohjalta jopa onnistua, mutta sidonnan tulisi luonnistua, kun kerrotaan siihen tarvittavan lankaa ja parsinneulan. Öhöm? Ehkä ohjeet on tarkoitettu minua älykkäämmille ihmisille?

Ihmiselle, jolle koko käsite scrapbooking/skräppäys on ennaltaan tuntematon, saattaa kirjalla olla jotakin tarjottavanaan; huonosta, vähän väkisin väännetyn kuuloisesta suomesta huolimatta koko harrastuksen idea valottuu kyllä. Pitempään harrastaneen tuskin kannattaa - ainakaan informatiivisessa mielessä - tarttua tähän teokseen.

Jokipaltion lisäksi kirjastosta tarttui matkaan Sirkka Turkkaa, jota Rooibos suositteli, sekä kolme Hanne Ørstavikin teosta. Innostuin hänestä (tai no, hänen tavastaan kirjoittaa), kun puolivahingossa lainasin teoksen "Rakkaus" pari kuukautta sitten. Yksi lainaamistani teoksista näytti jopa voittaneen Norjan vastineen Suomen Finlandia-palkinnolle. Odotukset nousivat, vaikkeivat ne ehkä tuollaisen perusteella saisi. Suhtaudun tällaisiin palkintoihin vähän kyynisesti, syystä X.

Riihimäen antikvariaatti (onpas hieno sana; käytän mieluummin divaria) oli ennallaan - kävin muksuna penkomassa Aku Ankka -hyllyjä äidin kanssa. Nyt mukaan tarttuivat kuitenkin Anna Politkovskajan "Toinen Tshetshenian sota" sekä Nicholas Evansin "Hevoskuiskaaja". Viimeksi mainitun olen lukenut jo aiemmin, mutta pidin tarinasta ja kerrontatavasta niin paljon, että pakko kait se oli hommata hyllyntäytteeksi. Toivottavasti en hurahda ihan yhtä pahasti kuin kaveri Carlos María Domínguezin "Paperitalossa"; hän rakasti kirjoja niin paljon, että rakennutti niistä itselleen talon. Tarinan loppu ei ollut kovin onnellinen, muttei siitä tämän enempää - ainakaan nyt. Lukekaa itse, suosittelen!

Huomenna menen katsomaan, josko saisin käsiini edes toisen näistä (kirjastosta):
* Tuula Arvilommi: Tee oma leikekirjasi
* Johanna Jokipaltio: Nyt skräpätään!

Englanninkielisiä scrapbooking-kirjoja (suomen vastine "skräppäys" ei oikein istu puheeseen; siitä tulee ensinnä mieleen "räppäys") olen selaillut jonkin verran, mutta uskon, että suomenkielisiin tulisi perehdyttyä hiukkasen paremmin. Ainakin Arvilommen kirjaa olen kuullut harrastajien keskuudessa kehuttavan - toivottavasti aiheesta!